Mikä ihme siinä NASCARissa oikein kiehtoo?

Neulansilmä vasempaan ja sataa oikeaan, loiva vasen, antaa mennä vaan.

Me suomalaiset olemme tottuneet useaan eri moottoriurheilusarjaan. Kun puhutaan maailman huipusta, löytyy meiltä maailmanmestareita sekä Formula 1:sta että rallista.

Kotimaassakin ajetaan vaikka mitä; on jokkiksia, autosuunnistusta, driftingiä, jääratoja, kartingia. Käytännössä mitä tahansa maan ja taivaan väliltä.

Kaikkea kuitenkin tuppaa yhdistämään se, että ajettiin sitten radalla, soralla, jäällä tai missä tahansa, niin rata vie vähän joka suuntaan.

Toisin sanoen Suomen moottoriurheiluskenestä uupuu yksi, lähtökohtaisesti täysin pohjoisamerikkalainen ratatyyppi: ovaalit.

Tylsää ympyränajamista ei jaksa katsoa kukaan

“Eihän siinä tarvitse kääntää rattia kuin vasemmalle”.

Totta, se pitää täysin paikkansa.

Jokin siinä silti kuitenkin kiehtoo.

Voisin verrata NASCARia erityisesti toiseen peripohjoisamerikkalaiseen lajiin, eli baseballiin.

Paperilla homma vaikuttaa yksinkertaiselta. Siinä missä baseballissa ulkokentällä odotellaan, että joku sattuisi osumaan palloon, käännetään NASCARissa rattia vasemmalle - joillakin radoilla enemmän, joillakin vähemmän.

Silti kumman tahansa lajin ymmärtäminen ja seuraaminen onkin haastavampaa kuin alkuun luulisi.

Kumpikin lajeista pitää sisällään valtavan määrän pieniä nyansseja, mikä tekee jostakin tallista tai joukkueesta, kuskista tai pelaajasta, paremman kuin toisen. Ja koska nyanssit ovat oikeasti pienempiä kuin esimerkiksi Formula 1:ssä tai jalkapallossa, näiden sisäistäminen vaatiikin asiaan perehtymistä.

Ja juuri tämä perehtyminen, asioiden oivaltaminen sekä niiden paremmin ymmärtäminen herätti myös itsessäni lopulta ahaa-elämyksen: “hitto, tämähän on siistiä”.

Martinsville ei ole Daytona, eikä Daytona Darlington

NASCAR-kausi pitää sisällään hurjan määrän kisoja, yhteensä jopa 36 osakilpailua, joista 32 ajetaan juuri ovaaleilla. Käytännössä joka viikonloppu kuljettajat ovat kuitenkin uuden edessä ja harvoin viime viikonlopun ovaali on sama asia kuin tulevan viikonlopun ovaali.

Esimerkiksi Daytona ja Talladega ovat niin kutsuttuja superspeedwaytä. Kisa ajetaan alusta loppuun kaasu pohjassa, erot ovat minimaalisia ja koko gridi pysyy kasassa koko kilpailun ajan. Johtoasemassa käy parhaimmillaan kymmeniä kuljettajia ja voittajasta ei voi sanoa käytännössä mitään ennen kilpailun viimeistä mutkaa.

Superspeedwayt vaativat kuljettajilta kirurgin tarkkoja liikkeitä. Yksikin minimaalisen pieni virheliike ratissa voi johtaa isoonkin kolariin ja pilata monen muun kuljettajan kilpailun.

Kun suuntaamme Floridan Daytona Beachiltä liki 1000 kilometriä pohjoiseen, Virginian Martinsvilleen, on meillä vastassa ovaali, jolla on mittaa ainoastaan noin puoli mailia, eli reilut 800 metriä.

Siinä missä 2,5 mailia (n. 4 kilometriä) pitkä Daytona omaa 31 asteen kallistukset, ei Martinsvillessä ole kallistuksia lainkaan. Vaikka autot kääntyvät molemmilla ovaaleilla vain vasemmalle, on luvassa kuitenkin kaksi täysin erilaista osakilpailua, omine kommervinkkeineen, erilaisine säätöineen ja niin edelleen.

Rajuin esimerkki alla olevan videon muodossa: Martinsvillessä pystyi tekemään kolme vuotta sitten ajetussa kilpailussa mm. näin. Valitettavasti temppu on tätä nykyä kielletty.

NASCAR tuntuu puhtaalta moottoriurheilulta

Verrattuna erityisesti Formula 1:siin, lajissa tuntuu edelleen olevan vahvasti läsnä tietynlainen raakuus ja alkukantaisuus. Vaikka autot ovat muuttuneet ja NASCARissa on myös olemassa tietynlainen “ennen asiat olivat paremmin” -mentaliteetti, on se silti täysin eri maailma kuin täällä Euroopassa.

NASCARissa ei ole samanlaisia massiivisia eroja mm. aerodynamiikan, tuulitunneleiden tai budjettien suhteen. Toki osa talleista on parempia kuin toiset ja voitosta taistelevat yleensä samat kuljettajat ja tallit. Kuitenkin erot ovat paljon pienemmät kuin verrokkisarjoissa ja uuden sukupolven autoissa säännöt on yritetty puristaa sellaisiksi, että kalustot olisi mahdollisimman lähellä toisiaan.

Taustalla on toki valtava määrä dataa ja paljon insinöörejä, mutta lopulta radalla kaikki kiteytyy hyvinkin paljon täysin perusasioihin.

Vaikka autoja hienosäädetään aerodynamiikan osalta erilaisille radoille, on kaikessa lopulta kuitenkin kyse auton hallinnasta aivan pidon rajamailla, renkaiden säästämisestä äärimmäisissä olosuhteissa ja kilvanajo on erittäin fyysistä.

Kuten vanha sanonta kuuluu: rubbin’ is racing elikontakti kuuluu kilvanajoon.

NASCARissa ei pelätä kontakteja, vaan ne ovat olennainen osa kilvanajoa. Toisen puskurissa pitää roikkua kiinni ja aina ajoittain edellä olevalle autolle pitää työntää hiukan lisää vauhtia, jotta oman linjan jono liikkuisi nopeammin kuin viereinen.

Tämä fyysisyys tuo lajiin aivan uuden aspektin verrattuna moneen muuhun moottoriurheilusarjaan.

https://pixabay.com/en/users/WikiImages-1897/, CC0, via Wikimedia Commons

Ei pelkkää timanttia

Ei käy kieltäminen etteikö NASCAR olisi amerikkalaisena sarjana äärimmäisen viihteellistetty.

Mainoskatkoja on. Ja paljon. Nämä eivät toki Euroopassa vaikuta kisan seuraamiseen lainkaan.

Lisäksi sarjassa oli yli vuosikymmenen ajan paljon kiistelty pudotuspeliformaatti, joka onneksi vaihdettiin täksi vuodeksi takaisin The Chase -järjestelmään. Voit lukea systeemistä tarkemmin täältä.

Lisäksi itse kisat on jaettu eri vaiheisiin (stages), joka luo kieltämättä keinotekoisen fiiliksen kilvanajon lisäämisestä, mutta omalla kohdallani on todettava, että olen itse asiassa enemmän stages-systeemin ystävä kuin sitä vastaan.

Kuitenkin, kun autot höräyttävät V8-moottorit käyntiin ja lähdetään ajamaan kilpaa, on siinä jotakin niin alkukantaista, että itselläni ei ole kuin vaihtoehtoa pitää lajista. Tässä vaiheessa kaikki amerikkalainen show ynnä muu turhuus unohtuu, sillä jäljelle jää vain kuljettajat ja kilvanajo.